Nikolai Fomin

Ö-ecind

Päiväine oli jo tobmad lasknus, konz radnikad, surdnuded i näl’gastunuded, pördihezoi heinäntegolpäi. Edes kaikid joksi koir Dimok, se hot’ i vanh oli, no kodihe kaikuižel kerdal tuli ezmäine. Hänele jäl’ghe haškuiba vellesed Van’a i L’oša i heiden sizar Gal’a. Tagana kaikid astui tat, hän jäi jäl’ghe sadale haškule. Hänele oli jo äi vozid, i hotkas astta hän ei voind.

Noremb kaikid oli Van’a, hänele täudui vižtoštkümne vot, no korktusel i hardjoiden levedusel hän jo sabuti vanhemban vellen L’ošan, kudamb oli videle vodele vanhemb Van’ad.

Velled i Gal’a heitiba jaugaspäi sapkad i ištuihezoi laučale, kudamb oli iknanaluižel, lebule. Vähän möhemba heidennoks ištuihe tat-ki: hän ezmäi pani koiran čepile i andoi sille vet. Oli čoma ištta lämän ehtaližen päiväižen al, hillüdes, kudamban treložiba harvašti linduižiden lühudad pajod i koiriden nutand.

Tat i L’oša, kut edeližil kerdoil-ki, viritiba čigarkad.

Pertišpäi läksi mam, hän jäi emagaks kodihe, miše tehta kodiradoid, kuni radnikad oliba heinäntegol. Edes mamad joksi kaži Puša, kaikuižel kerdal kaži meleti, miše ižandad tuliba järvelpäi, kalaspäi i toiba magedad kalad.

— Nu midä, radnikad, äjän-ik nitit tämbei? küzui mam.

— Ka kegoks-se nitim, tedan. Ku vaiše linneb kego-ka. Iče tedad, mitte sigä hein kazvab. Da i kut živatad necida heinäd söba mugažo čomin tedad. Hüvä, miše sä om läm’, ei tarbiž radod äjan tehta — homen mänem ka i kegon ehtaks panem, kerdan vaiše kändam, pordoižen varastam i satho, a eskai kegoho. Tuliba-ik živatad?

— Lehmäd-se tuliba, a härgad völ ei ole. Paimen-ki ei teda, kus se om. Muite-ka kodihe kohtha tuli, ühtes lehmidenke...

Sil vodel Mironovoiden kanz pidi kaks^’ lehmäd, pol’toštvoččen härgan i vazan. Lambhid oli viž henged — nel’l’ lambast i bošak. Oli völ enamb kah-tedkümned kanad i kukoi. Mugoine-žo kanz, kut i lopud heiden küläs. Tat i mam radoiba kolhozas, kazvatiba viž last — kaks’ tütärt i koume poigad. Vanhemb poig, Saša, ajoi Vologdaha, sigä nai, sinnä jäi-ki elämaha. Völ oli kaks’ tütärt: Ol’a i Gal’a, molembad läksiba mehele i eliba sures küläs, kudambahassai oli vižküme kilometrad. L’oša openzihe institutas, Vologdas, a Van’ale jäi kaks’ vot opetas školas. Oli völ Van’a-dedoi, kudamb eli sigä-žo, heiden kodiküläs...

Ecmaha härgad mäniba tat L’ošanke i paimen. Hö ehtiba vaiše hotkašti jolauta čajud. Koume kilometrad hö ajoiba motocikloil, edemba hö tönduiba jaugai, miše kulištada živatad, da te-ki mugoi — motociklal ed aja. Se oli vanh šimjärvleine te, mäni hän pidust’ joged.

Astuiba hö hilläšti, seižuteldes sijoidme. No kuliba hö vaiše linduiden pa-joid. Tuliba hilläšti Hutorahasai — ende sigä oli hutor, a nügüd’ oli jänu vaiše sur’ pöud, kudambal kolhoz niti heinäd.

Sid’ ecijad ištuihezoi hengahtamha pordoižeks, kur’ouziba. Edemba ecma-ha mäniba tat L’ošanke, paimnele pidi mända kodihe. Zavodi hämärzduda — oli jo eloku i pimenzdui hotkas. Mecas seižui hillüz’ — lindud jo panihezoi magadamha, a ölindud i ömecživatad völ ei nouznugoi. Ni-üks’ lehtesut ei kubahtand — ei mille olend kubaidoitta, ku ei olend ni üht tullein hengahtust.

L’oša ezmäižen kerdan astui ökorbedme, hän ezmäi ajelihe kalaha öks toižeks, no ninga, kut necil kerdal, hän mecas völ ei olend. Hämäras kaikuine pu näguihe hänele mecživatan — pahemba kaikid nenihe koskuiba koval tulleil veretut kuziden jured. L’ošale hö näguihezoi kondjikš, vaiše konz hän tuli lähemba juridenno, zavodiba näguda juruded, ma neniden keskes. Völ L’oša punoti päl kactes, aigoin mitte-ni mecživat nägeb jo heid i hänen pakuižed sil’mäd palaba mecan pimeduses. No ni-keda ei olend.

Tat homaiči, kut L’oša vedab ičtäz i muhahti:

— Sinä midä, varaidad? Tedan varastad, miše mitte-ni kondi äreidusenke hüppähtab tele. Mecas, poigam, ei tariž varaita mecživatoid. Mecas tariž kaitas kaks’jaugašt’ živatad — ristitud. Vaiše hän tahtoib toižile midä-ni hondod. A mecživat ni-konz ei koske muite, vaiše ku hän om poigidenke, libo tal’vel händikaz vai il’bez näl’gäspäi voiba päle hüppähtada.

— A sinä paksus-ik olid mecas ninga, kut mö sinunke? küzui L’oša.

— Dovedihe olda, kävelin üksnäin-ki, — vastazi tat.

— Jose sinä ed varaidand?

—A midä sid’ varaita-se. Jäl’ghe voinad, konz minei täudui kaks’toštkümne vot, minä paimenzin vazoid kolhozas. Aig se mitte oli, händikahid oli kinktän. Keskel päiväd külädme joksenziba, koirid söiba. Nece oliba näl’gvoded i ristituile i živatoile. Kerdan händikahad härgan ani küläspäi veiba, ani jäl’ghe voinad. Mö siloi elim Jeremagjas. Paimen toi lehmid külähä, vaiše pertišpäi, kudamb sires oli, härg astui jäl’gil — jäi se, aigoin, sadale metrale. Lehmid i vazoid emagad jo saubata zavodiba, kut kaik kulištiba möngandan. Mö vanhemban sizarenke kacuim iknaspäi — koume surt händikast, kaks’ tagana, a üks’ laptas küksiba härgan mecan polhe. Ni-ken ei ehtind tehta ni-midä. Vaiše pihkuišpäi kuluihe ningoi möngand, miše paremb oli korvad saubata. Mö sizarenke peitimoiš pöl’gastusiš päčile. Eskai mam, konz tuli radolpäi, koirusti meid — tariž oli rehtlöihe iškta, miše händikahid küksta. Kus sid’, konz ningoman ezmaižen kerdan näged.

A iče äjan kerdoid kävelin mecha ecmaha vazoid, erasašti kaiken ön käve-led ecmas, ni-midä. Živatoid händikahad kezal kosketaba, no ristituid ei rohtigoi...

Hilläšti ecijad tuliba sijanno, kus vanh te läksi udele — se oli lesopunktal tehtut te, kudambadme mašinoil vedihe mec. Oiktal polel se astui mägen alle — sigä kahtes sadas metras joksi jogi. Ecijad läksiba udele tele i kändihezoi hurale polele, kodin polhe. Astuiba vižkümne haškud i teveres tegiba pažagan.

— Aigoin segoi härg, varastam tägä, voib tehtas, miše astuškab siriči, sanui tat.

L’oša tatanke ištuihezoi paremba, viritiba čigarkad, kaikuine meleti min-se ičeze. L’oša kacui lämoihe, kut kibinod pažagaspäi lendaba ülähäks, pimedushe.

— Edahaks-ik om tägäpäi Šimjärvehesai? — ühtnägoi küzui L’oša.

— Ku kohtha-ka, aigoin koumekümne kilometrad. A midak sinei?

— Muite, ni-konz en olend sigä. Iče olen Šimjärvläšt rodud, taht om ho-maita, miččes sijäs eliba meiden dedoid.

—A sigä tobmad ni-midä ei jänu. Kaik pertid kalanikad poltiba, vaiše seižub pert’-toine. Kalad sigä äi om, mugomad magedad kalad ni-kus ei ole.

— Minä kulin, Šimjärves om mitte-se Must Haud? küzui Uoša.

— Ka, om. Iče nägin. Se om järvenno. Järvespäi sinnä jokseb jogi. Konz om äi vet, ka vezi täutab kaiken Mustan Haudan i tegese mugoi ei sur’ järvut. A konz vet vähä — vezi Šimjärvespäi jokseb Mustaha Haudaha — mugoi sur’ must reig mas.

— A kuna vezi jokseb Mustas Haudaspäi?

— En teda, pagištas, miše Vauktaha Järvehe, ningoi jogi jokseb sinnä man al — Šimjärv ved’ ülemba Vauktad Järved om. Oliba tedaimehed kuspäi-se tulnuded, pästiba znamoitud kalan Mustaha Haudaha i löuziba necen kalan Vauktas Järves. Aigoin tozi om-ki. Völ Šimjärves jogi om — ani järves. Veden al jokseb. No neche polin minei vaiše starinoitihe, en teda enambad ni-midä.

Ecijad pagižiba völ pordon, eskai tat zavodi nukkuda. L’oša kacui hilihe — pažag jo sambuškanzi, i meleti Mustan Haudan polhe. Aig astui, ö zavodi jo loptas, teravas jo vaugištuškab.

Ühtnägoi L’oša min-se kulišti i lendi pän. Ken-se astui tedme jogen poles-päi. "Kuspäi voib ottas keskel öd i ningomas sijäs ristit?" meleti L’oša. "Haškud-ne ristitun oma." Prihäč noustati tatan:

— Tatoi, ken se astub tedme jogen polespäi.

Molembad zavodiba kacta sinnä polhe, kuspäi kuluihezoi haškud. Ezmäi mi-se zavodi vaugištuda, eskai ecijad tundištiba tutaban härgan kärzan.

— Ka nece om meiden Bot’a, — heikahti L’oša.

— Bot’a, Bot’a, kut sinä tända putuid-se, midak sinä, segoid? Raukaine. Mängam nügüd’ kodihe.

L’oša hotkašti sambuti pažagan, i ecijad tönduiba kodin polhe. Tönduiba ut tedme — astta oli vähäšt edahamb, no paremb i kebnemb.

Härg astui lujas hilläs. Nägui, miše hän surdui i kabjad oliba satatud — te oli kova. Sen täht härg astui tevertme. Astta tarbiž oli ühesa virstad. Matk ei pit’k, no surdnuzile ristituile, da völ živatanke, kudamb habi astui, astta dovedihe nel’l’ časud.

Konz hö tuliba jättut motociklanno, tat ištuihe i ajoi kodihe, miše mam tuliži vastha. A L’oša härganke hilläšti täpotiba tedme...

Necil päiväl ni-ken ei mänend heinäntegole, L’oša tatanke magaziba, a kahtele heinäntegol ei midä rata. Härg-ki mugažo jäi lebaidusele kodihe.